Aktivistin kennel
- Perle des LM
- Ukuli des LM
- Anisette des LM
- Houligane
- Dock van de D
Kasvattimme
Pentuja 2007
Käyttölinjaisten belgian paimenkoirien historiaa
Otteita artikkelista Malinoin historia (Geschichte des malinois).
Kirjoittaja Anne Weitz-Heeland 4.12.1999
Ilmestynyt DMC:n nettisivuilla www.mechelaar.de
Kääntänyt Laura Haapala
MALINOIN HISTORIAA
Belgian ensimmäinen kansainvälinen näyttely järjestettiin Brysselissä 1880. Näyttelyyn osallistui n. 1000 koiraa, pääasiassa metsästysrotuja. Myös 7 mannermaista paimenkoiraa oli ilmoitettu: saksalainen, ranskalainen, hollantilainen ja belgialainen, vaikka näille ei vielä ollutkaan varsinaista rotumääritelmää. Viikoittain ilmestyvässä Chasse et Peche (metsästys ja kalastus) – lehdessä todettiin 1889 englantilaisten olevan paljon edellä koska heillä oli jo rotumääritelmä collielle ja englanninlammaskoiralle, kun taas Belgiassa huolimatta siitä että paimenkoiria oli runsaasti, ei niille ollut vielä omaa järjestöä. 1891 paimenkoiraharrastajat kokoontuivat Brysselissä opiskellakseen kotimaisen paimenkoiransa ulkonäköä ja luonnetta. Seurauksena oli 1891 Club du Chien de Berger Belge (belgianpaimenkoiraklubin) perustaminen. Klubi asettui Societé Saint Hubertin alaisuuteen (josta myöhemmin tuli FCI:n jäsenjärjestö). Chasse et Peche oli järjestön viikoittain ilmestyvä äänenkannattaja.
15 marraskuuta 1891 kokoontui 117 koiraa Brysselin ja Brabantin alueelta Cureghem-Brusselin eläinlääketieteelliselle korkeakoululle. Tämä oli belgianpaimenkoiran todellinen syntyhetki omana rotunaan. M. Vanderrnickt, Chasse et Pechen päätoimittaja ja Gentin ja Dusseldorfin eläintarhanjohtaja kirjoitti seuraavasti: Tässä katselmuksessa kävi ilmi, että belgianpaimenkoiraa oli useaa tyyppiä. Keskimääräinen korkeus on 50-55 cm, jotkin yksilöt ovat jopa 62 cm korkeita. Värit ja karvanlaatu vaihtelee. Yhteistä ovat korkealle asettuneet pystyt korvat, ruskeat silmät, leveä otsa, hieno kuono, hyvin kehittynyt takaosa ja pitkä häntä. Belgianpaimenkoiran rotumääritelmän takana on monen muunkin rotumääritelmän yhteydestä tuttu nimi: professori Adolphe Reul (1849-1907). Hän oli eläinlääkäri ja useiden koirakirjojen kirjoittaja. Professori Reul tukeutui belgianpaimenkoirien luokittelussa collien vastaavaan jakoon: myös colliet oli tuolloin jaoteltu pitkä- lyhyt- ja karkeakarvaisiin. Näin tehtiin myös belgianpaimenkoiralle. Reul kuvaili rotua ja työsti rotumääritelmän. Värejä oli useita: musta, punaruskea, harmaa ja juovikas. Mielenkiintoista on, että belgialaisessa kannassa ei ollut lainkaan valkoisia koiria, päinvastoin kuin naapuripopulaatiossa (esim. saksanpaimenkoira).
1898 kokoontuivat rodun parhaat yksilöt. Kaksi sukua olivat vakuuttavimpia: von Picardin suku, upeita pitkäturkkisia mustia koiria, jotka omisti herra Rose Groenendaelista ja von Poutsin suku, Herra Janssenin punakultaiset, karkeakarvaiset koirat Laekenista. Lyhytkarvaisista mainitsemisien arvoisia olivat Samlo ja Mouche. Tämän tapaamisen jälkeen vakiintui jako kolmeen variaatioon. Koiria alettiin merkitä Societe Royale Saint Hubertin rekisteriin. Saman vuonna vakiintui mustien pitkäturkkisten nimitykseksi groenendael. Lyhytaikaisesti keskusteltiin lyhytturkkisten kieltämisestä, kun niiltä koettiin puutuvan tyyliä. Kuitenkin Reul kuvaili tätä variaatiota kauniiksi, täydellisen esteettiseksi, erityisen älykkääksi ja huomattavan hyväksi jäljestäjäksi. Näiden ensimmäisten vuosien aikana herra Reul oli ainoa belgianpaimenkoiratuomari. Herra Reul oli kannatti innokkaasti sisäsiitosta. Hän uskoi että merkittävintä jalostustulosta saavutetaan sisäsiittämällä terveitä ja rotutyypillisiä yksilöitä.
1901 belgianpaimenkoiraklubin kymmenentenä toimintavuotena saivat lyhytkarvaisten palkinnot Tjop, Vos (kuuluisan Dewetin isä) ja Cora I. Samana vuonna kirjattiin ensimmäiset belgianpaimenkoirat Saint-Hubertin rekisteriin (LOSH). Sinne kirjattiin edellä mainittu Vos, joka sai numeron 5847.
Seurasi kiistojen vuosia. Pääasiassa kiisteltiin väreistä, joista päätettiin vuonna 1899 seuraavaa: pitkäkarvainen belgianpaimenkoira on musta, lyhytturkkinen punaruskea mustin karvanpäin ja maskein ja karkeakarvainen on harmaa. Muunväriset pitkäkarvaiset, nykyinen tervueren ja punaruskea karkeakarvainen jätettiin huomiotta, vaikka Laekenin pääpopulaatio oli punaruskea. Flaaminkielisten alueiden koirien omistajat eivät saaneet ääntään kuuluville kielellisistä syistä. Lyhytkarvaisissa kiellettiin juovikkaat, mustat, haaleanpunaiset ja isabellanväriset. Näiden väriset koirat katosivat aiemmasta arvostuksesta huolimatta. Mutta yksi näistä hyvin vaaleista koirista, Cora I (LOSH 6134) astutettiin Tomyllä ja synnytti 1899 Tjopin, koiran, joka täytti kaikki belgianpaimenkoiraklubin vaatimuksen: se oli elegantti, upean punaruskea ja sillä oli hyvä hiillostus.
Uusia belgianpaimenkoiraklubeja perustettiin. Väreistä taisteltiin edelleen. Jotkut klubit tunnustivat pitkäturkkisen punaruskean (tervueren) ja mustan lyhytturkkisen.
Malinoin varhaiskehitys
Tähän historiaan liittyy kiinteästi Louis Huyghebaertin nimi. Hän eli vuosina 1868-1952 ja oli Saint-Hubertuksen kunniajäsen. Hän oli malinois-variaation kummisetä ja ennen kaikkea innokas tottelevaisuus- ja jäljestysihminen. Hän kirjoitti usein Chasse et Pecheen ja julkaisi kirjan jäljestämisestä. Huyghebaert kasvatti malinoita nimellä ”ter Heide” ja oli ulkonäkö- ja koetuomari. Hänen veljensä Franz omisti Tjopin. Louis pyöräili usein ympäri maata. Hän kertoi löytäneensä kauneimman paimenkoiratyypin Mechelenin lähistöltä, Antwerpenin provinssin pohjoispuolelta. Kyse on lyhytkarvaisesta paimenkoirasta, kooltaan sudesta kettuun, punaisella juovikas turkki, korvat ovat pienet ja korkealle asettuneet, roikkuva häntä. Nämä koirat ovat hyvin älykkäitä ja niillä on erittäin hyvä nenä.
1898 perustettiin lyhytturkkisille belgianpaimenkoirille oma, belgianpaimenkoiraklubin alainen yhdistyksensä Malinesissa. Jäsenet arvostivat ennen kaikkea hyvin koulutettuja koiria. Heillä oli tärkeintä palveluskoira. Ulkonäkö ei ollut pääasia vaan etsittiin lahjakkaita koiria, jotka olisivat hyvin rakentuneita, älykkäitä ja ystävällisiä. 1903 järjestettiin Mechelenin (Malines) kasvitieteellisessä puutarhassa suuri paimen- ja vetokoirien (?) näyttely. Sen yhteydessä oli suuri työkoe, johon kuului myös vesityöskentelyä. Haluttiin esitellä belgianpaimenkoiran erityisominaisuuksia: älykkyyttä, kuuliaisuutta ja luotettavuutta (varmuutta). Ensimmäisen palkinnon voitti Cora I, Tjopin äiti. Näihin aikoihin alettiin pohtia millaisia uusia työkokeita tulisi kehittää vanhan paimennuskokeen korvaamiseksi. Työkokeiden päämääränä tulisi olla belgianpaimenkoiran kolmen tärkeimmän ominaisuuden esilletuominen: Älykkyys, kuuliaisuus, varmuus. Malinesin yhdistys julkaisi esitteen ja postikortteja flaamiksi käyttäen nimitystä Mechelse Herdershond, ranskaksi Malinois. Nimitys vakiintui lyhytturkkiselle belgianpaimenkoiralle. Vuoden 1900 tienoilla saatiin maski sisäsiitoksen avulla vakiinnutettua malinoille.
1899 Gentin kaupunki antoi luvan ottaa kokeeksi 3 belgianpaimenkoiraa poliisikoiriksi. Rohkaisevien kokemusten johdosta määrä nostettiin lopulta kuuteentoista.
Malinoiskasvatuksen kantakoirat, erityisesti Tjop ja Dewet
Kantakoirat Vos (hollantia: kettu) ja Liske olivat paimen Janssenin omistuksessa. Vos voitti 1892 kolmannen palkinnon paimennuskokeessa, joka oli taloudellisista syistä viimeinen, jonka belgianpaimenkoirayhdistys järjesti. Vos oli keltainen karkeakarvainen koira ja siitä tuli Lakenois kantaisä.
Frantz Huyghebeart, Louisin veli omisti Tjopin (LOSH 6132), joka oli yksi tärkeimmistä koirista alkuvuosia malinoiskasvatukselle Dewetin ohella. Tjop syntyi 1. Marraskuuta 1899. Sen isä Tomy oli erittäin hyvä vahtikoira . Tomyn isä oli Samlo. Tjopin äiti Cora I voitti 1903 ensimmäisen campagne-palkinnon. Tjopilla oli erinomainen ulkomuoto: täydellinen rakenne ja kulmaukset. Se oli hyvän värinen mutta maskiton. Erittäin hyvä työkoira, mutta hyvin hermostunut. Se oli 57 cm korkea. Se selkä oli hieman pitkä, tassut vähän liian hennot ja sillä oli karkeaa karvaa takaosassa. Dewetin isä oli Vos (joka tunnettiin myös nimellä Vos de Polders) ja äiti Mouche. Vuoden 1902 Brysselin koiranäyttelyn yhteydessä Dewetiä kuvailtiin seuraavasti: 60 cm korkea, huomattava koira, hyvin rakentunut , erinomainen turkki, huomattavan hyvät hartiat ja rinta. Hyvä selkälinja ja lantio, hyvä pää, virheetön hännänasento, pienet suorat korvat, erinomainen yleisvaikutelma. Vain väri on hieman hailea. Tämä vika on kuitenkin pieni verrattuna hyvään maskiin ja olkapäiden erinomaisuuteen. Tjop ja Dewet olivat varsin erilaisia, mutta löydämme niiden nimet oikeastaan kaikista malinoiden sukutauluista. Nämä koirat tuntemalla voimme tuntea nykykoiriemme esi-isät, myös lakenoisien.
Snap- Tärkeä uros käyttökoirajalostukselle
Snap syntyi Fram de Jolimontista vuonna 1917. Sen omistaja koulutti tämä koiran erittäin hyvin, sillä alun pitäen Snap oli luonteeltaan varsin aggressiivinen ja vihainen. Snap peri luonteensa isoisältään isän puolelta Sips ter Heide, Louis Huyghebaertin kennelistä. Snap ei ollut ässä vain ringissä vaan myös kenttätyöskentelyssä (Campagne), johon kuului myös vesityöskentely ja jäljestäminen. Siitä tuli työvalio vuonna 1925. Snap oli erinomainen työkoira, erittäin hyvä IM VERTEIDIGEN ja vartioinnissa. Se menestyi myös näyttelyissä. Kaksikymmenluvulla se oli hyvin merkittävä jalostusuros. Snap oli erittäin kuuluisan työmalinoin Sam du Thiriaun isä. Sam tuli toiseksi vuoden 1926 Belgian kupissa. Snapin toinen poika Killer tuli työvalioksi 1923 ja tytär Mascotte du Tigre Royalista tuli jälkivalio vuonna 1928.
Ensimmäisiin belgianpaimenkoiratapaamisiin osallistui myös joitakin mustia lyhytturkkisia koiria. Oletettavasti mustia koiria oli noin yksi kahtakymmentä punaista kohti. Usein ne olivat malinois-groenendael-yhdistelmistä. Rakenteeltaan olivat malinoita ja niiden turkki oli lyhyt. Lyhytturkkinen musta belgianpaimenkoira tunnustettiin vuonna 1929 ANERKANNT. Sodan jälkeen väljennettiin variaatioiden yhdistämisen kieltänyttä jalostussäännöstöä. Niinpä 1920-luvulla risteytettiin keskenään koiria, joilla oli sama karvapituus, mutta eri väri. Karvanlaaturaja ylitettiin malinois-laekenois-risteytyksissä. Vuoden 1945 jälkeen malinoita risteytettiin paitsi laekenoin, myös tervuerenin kanssa. Lyhytturkkisten kaikkia värejä risteytettiin keskenään niin kuin myös pitkäturkkisia väristä riippumatta. Vasta 1978 määriteltiin värit seuraavasti: punainen, musta, juovikas ja 1989 seuraava rotumääritelmä: malinoilla ainoa sallittu väri on punaruskea mustilla karvanpäillä ja maskilla. Eli musta malinois suljettiin jälleen pois rotumääritelmästä. ….
Ring-kokeen historiaa Belgiassa vuosisadan alusta tähän päivään
Mikään muu rotu kuin belgianpaimenkoira ei ole voittanut Belgian kolmea tärkeintä ring-mestaruutta.
Kennelklubin mestaruus:
1913 järjestettiin ensimmäinen Belgian mestaruuskilpailu ringsportissa. Järjestäjänä oli Belgischen Kennel Club (KBC). Ensimmäinen voittaja oli groenendael Jules du Moulin (LOB 2884). Myös toinen sija meni groenendaelille, kolmannelle tuli tervueren. Neljänneksi tuli malinois Tom de Crosnes. Jules du Moulin voitti mestaruuden toistamiseen vuonna 1914. Sen ohjaaja Joseph Couplet julkaisi 1908 käsikirjan ”Vartio- VERTIDIGUNGS- ja poliisikoira”, josta otettiin useita painoksia. Hän osallistui belgialaisen ringin kehittämiseen. Hän oli Belgianpaimenkoiraklubin varapuheenjohtaja ja myöhemmin kennelklubin puheenjohtaja. Ensimmäisestä maailmansodasta tähän päivään jälkeen tittelin voitti kahta poikkeusta lukuun ottamatta malinois, vuosina 1927 ja 1960/61 titteli meni laekenoisille. Paras ei-belgin sijoittuminen mestaruuskilpailuissa on vuodelta 1950, jolloin bouvier tuli toiseksi. On useita koiria, jotka ovat voittaneet tittelin kolmasti.: Snap van den Leeuw kolmekymmenluvulla, Jack de Beka neljäkymmenluvun lopulla, Torro van’t Rolushof kuusikymmenluvulla ja Rex van de Welkom kahdeksankymmentäluvun lopulla. Ja Alk viidellä voitolla seitsemänkymmenluvulla.
Belgian suuri palkinto
Vuonna 1926 järjesti Societe Royale Saint-Hubert ensimmäisen kerran mestaruuskilpailun nimellä ”Belgian suuri palkinto”. Ensimmäinen voittaja oli malinoisnarttu Sadi, seuraavana vuonna Samox. Molemmilla oli kennelklubin paperit, joita ei hyväksytty. Molemmat rekisteröitiin uudella nimellä Saint-Hubertin rekisteriin. Siitä asti Suuren palkinnon on voittanut malinois kahta poikkeusta lukuun ottamatta: 1929 tittelin jakoivat malinois ja groenendael ja 1952 voitti palkinnon malinoisvanhemmista syntynyt tervueren Xavier. Kaksi koiraa on voittanut tittelin enemmän kuin neljä kertaa: Metteko (ALSH 21704) seitsemänkymmentäluvulla ja Clip (LOSH 412720) kahdeksankymmentäluvulla.
NVBK:n mestaruus Vuonna 1963, ringisääntöjä koskeneen pitkällisen kiistan tuloksena antwerpenilaiset harrastajat erosivat Societe Royal Saint Hubertista ja perustivat oman yhdistyksensä DISSIDENZVEREIN. Useat ringiä harrastavat palveluskoiraklubit ja kuuluisat koiranohjaajat liittyivät siihen.
Kiener (LOSH 197867) voitti 1963 Belgian suuren palkinnon ja siirtyi sitten NVBK:hon, missä voitti mestaruuden kolmasti. Kiener oli hyvin lahjakas ja älykäs koira. Mutta myös liian suuri, mikä aiheutti sille selkäongelmia. Sillä oli myös hyvin suuret korvat. Kiener oli äitinsä Criquetten (LOSH 166749) kautta kuuluisan Sirolin jälkeläinen. Sirolilla on suuri merkitys nykypäivän käyttömalinoislinjoille. Sirolin verilinja on levinnyt Ranskassa ennen kaikkea Othar Noaillerien kautta. Othar oli isänsä Xjelaban, isänisänsä Notterin ja isänisänisänsä Carakin (Sirolin poika) kautta Sirol-linjaa. Myös Cibo Meulderhof ja sen poika Ultra Domaine Cameleonin ovat jatkaneet Sirol-linjaa Ranskassa (Ultra on äitinsä Jessie du Haut Tessonin kautta flappilaisia). Sirolin perillisiä ovat myös Sandor des Foudriots ja ennen kaikkea Cartouche. Sen jälkeläisillä Ivan ja Horsy Deux Pottois, Athos ja ennen kaikkea G’Bibber on suuri vaikutus jalostukseen.
Herra Varlet’lla on mielenkiintoinen ajatus että tämä yhdistysten ja klubien ja niiden edustamien ringin muotojen moninaisuus on ollut malinoin mahdollisuus. Työkoiria on varsin erilaisista linjoista ja niitä testataan erityyppisissä kokeissa.
Tärkeimpiä malinoiskasvattajia
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tärkein työmalinoiskennel kennelklubissa oli ”du Thiriau” (valiot Djeck ja Sam), ”du Rupel” ( valiot Flup, Jimmy ja Margot) Toisen maailmansodan jälkeen huomattavimpia kenneleitä olivat ”van de Reep” ja ”van de Welkom”. Jälkimmäisestä oli kotoisen Flap alias Blackie van de Welkom (löytyy molemmilla nimillä Pedistä, LOB-numerossa yhden numeron heitto, vanhemmat samat. L.H.), josta tuli ranskalaisen ja sveitsiläisen malinoiskasvatuksen pohja. Maailmasotien välissä suuria kasvattajia Sain-Hubertin piirissä olivat ”des Hallattes”, ”du Forgeron” (valiot Abello ja Benny) ja ”de Grand Rabot” (valiot Cesar ja Ecapi). Toisen maailmansodan jälkeen tunnettuja kenneleit olivat ”Fraternité” (valiot Tibi, Rex ja Rachid) ja ”van de Molenbeek” (valiot Snap, Varak, Vabil, Sito, Gary ja Eros). Tärkeä oli myös kennel ”van de Oeawa’s” (valiot Carack, Cabil, Hab).
Uudemmista kasvattajista mainittavia ovat herra Luc van Steenbruggen ”Deux Pottois”. Van Steenbruggen omisti G’Bibberin, joka oli Belgian ringimestari vuonna 1987. Tänään merkittäviä kenneleitä ovat ”du Boscaille”, ”Hantjeshook” ja ”Moulin Tombroeck”.
Ranska
Sodan jälkeen merkittävä henkilö oli herra Poix, joka kasvatti nimellä ”du Bois d’Emblise”. Hänellä oli erittäin hyvät yhteydet belgialaiseen Kennelklubiin, minkä johdosta hän sai jalostuskäyttöön kuuluisan Flapin. Vuonna 1965 belgialainen jalostaja herra Leon Destailleur esitteli malinois ranskan koiraurheilulle. Hän asui rajalla ja kasvatti nimellä ”du Mouscronnais”. Geneettinen valinta ja hyvä koulutus synnytti sellaisia koiria kuin Quacha du Mouscronnais”, joka voitti Ranskan mestaruuden vuonna 1972 (Quachan sukutaulusta en löydä Flappia, vaan Sirolin kertoimella 0,00391). Koira osallistui kuudesti ringin ranskanmestaruuskilpailuihin. Seitsemänkymmentäluvulla tärkeä oli ”de Ventadour”, kennel, josta tuli kolme ulkonäöltäänkin loistavaa käyttövaliota: Tzar, Utha ja Teddy. Samaan aikaan oli elsassilaiskasvattaja ”du Turenfells” (valiot Vico ja Urgo) omaa luokkaansa palveluskoirakokeissa. Tämä kennel toi Ruskyn verilinjan ranskalaiseen kasvatukseen. Myöhempi näyttelykoirakasvattaja, joka toimintansa alussa seitsemänkymmenluvulla tuotti myös kaksi käyttövaliota (Nelko ja Urf), oli Ranskan belgianpaimenkoirayhdistyksen nykyisen puheenjohtajan ”du Mas des Lavandes”. Mutta näillä koirilla ei ollut samanlaista merkitystä myöhemmälle käyttökoirajalostukselle kuin kahden ensin mainitun kennelin koirilla.
Erittäin nopea ja temperamenttinen Flap alias Blackie von Welkom sai lastensa Léopar , Léobaro (Flap x Gaillarde L.H.) ja Nerk, Norban, Nesi ja Nesina v. Greenstraat (näiden N-koirien takaa en löydä Flapia, vaan Sirolin L.H.) kautta merkittävän sijan jalostuksessa. Léoparin tytär Orane Ventadour astutettiin Nerkin pojalla Quacha Mouscronnais. Tästä yhdistelmästä syntyneistä nartuista sai alkunsa kolme kuuluisaa kenneliä: ”Fontaine du Bois” ringi-mestarinartusta Utha Ventadour, ”du Domaine Caméléon” pentuesisaresta Ulla du Ventadour ja ”de la Noaillerie” Uranie de Ventadourista. Flap-linjaiset koirat olivat hyvin nopeita ja temperamenttisia – ja hyvin kauniita. Usein myös hyvin ohjaajaherkkiä. Myöhemmin linjaan risteytettiin Sirolin jälkeläisiä. Sirolilaiset olivat hyvin vahvarakenteisia ja syväotteisia. Ensimmäisen kerran Sirol-verta flap-linjoihin toi Xjelaba, jonka kuuluisin poika oli Othar Noaillerie vuosien 1981-84 Ranskan mestari ringissä.
Tämän päivän kuuluisia kasvattajia ovat: ”des Loups Mutins”, ”Cami Catheric”, ”Creux Thatcher”, ”Loups de MacKenzie” jne.
Myöhemmin Ranskaan tuotiin NVBK-verta Cibo Meulderhofin sekä sen kuuluisan pojan Ultra du Domaine Caméléonin. Kantaa vahvistamaan tuotiin myös Deux Pottois-koiria, esim. Itusk ja Ivan.
Viime aikojen tunnetuimpia koiria ovat Robin du Fontaine Buis, Voltaire, Cheynne des Loups Mutins, Dusty Clos Savoie ja G’Bang de la Virginie.
Sveitsi
Sveitsissä aloitti kuuluista ”du Colombophile”-kennel tervuereneilla, mutta vaihtoi malinoihin. Aluksi kasvatus oli ulkonäköpainotteista, mutta koirat olivat silloinkin järjestään IPO III:n suorittaneita. Herra Belet’n kuoleman jälkeen rouva jatkoi kasvatusta ja asetti käyttöominaisuudet etualalle. Näinä vuosina voitti Nelson du Colombophile maailmanmestaruuden IPO:ssa.
Hollanti
Hollannissa tärkeimmät verilinjat perustuvat Sirolille ja sen veljelle Stoudille. Näistä linjoista ovat peräisin Cabil, Carrak ja Criquette sekä Kiener. Runsaasti nopeutta, mutta myös tiettyä terävyyttä kantaan toi Jeff Vandenbroekin Gladdy van de Purpere Heide.
Itävalta
Itävallassa käyttömalinois-harrastus alkoi Löwenfels-koirista. Koetoiminnan osuus malinoisharrastuksessa korostui. Myöhemmin tuotiin koiria Deux Pottois’lta ja ”Siefeler Berg”-kenneliin myös Ranskasta ennen kaikkea tuolloin vaikutusvaltaisesta ”le Bosseur”-kennelistä.
Saksa
Ensimmäinen Saksaan tuotu malinois oli Ruka, Murkyn ja Prisca von Turenfelsin vuonna 1968 syntynyt jälkeläinen, joka suoritti SchIII:n. Siitä tuli ensimmäisen Saksassa syntyneen malinois-pentueen emä vuonna 1971. Isänä oli kuuluisa käyttökoirauros Rusky. Tästä ja myöhemmistä pentueista, joiden isä oli Urgo de Turenfels myytiin useita pentuja Ranskaan. Nykypäivän saksalaisissa linjoissa Rukan vaikutus näkyy ennen kaikkea tervukasvatuksessa Bessien kautta. Tämä koira kilpaili IPO C:ssä (nyk. IPO III) ja oli King Lorraine-kennelissä (tätä koiraa en löytänyt pedistä L.H.) Sen jälkeläisellä Pop Compagnons Vie, Ring III:ssa kilpailevalla tervuerenuroksella oli useita pentueita Saksassa. Mutta Saksassa nämä linjat eivät saaneet jatkoa.
Kennel v.d. Valleyer Höhe-kennelin omistaja herra Nasser toi aikuisen nartun Etoile du Colombophile ja astutti sen Colombophile-uroksella. Pentue syntyi 1976. Uros Andre ostettiin Sveitsiin. Sen tytär Bessie Firedancer- kennelistä oli Jugendsieger DM Bjelo Stutengartenin äiti.
Sitten tuotiin maahan uros Molosse. Tämä koira osallistui 50 kertaa SchIII-luokkaan ja oli puhdasta Mouscronnais-linjaa. Vuonna 1980 sillä astutettiin ranskalainen tuontikoira Naja Bois Muguet. Tuloksena kennel Sonnenstuckin A-pentue. Narttu Anja tästä pentueesta astutettiin SCHIII-uroksella D’Jack Boscaille, joka oli herra Peter Engelin omistuksessa. Tästä pentueesta tunnetuksi tuli Basti von der Hirtenfreude, josta tuli VDH-voittaja ja jalostusnarttu Tettenbacher Schäferhof-kenneliin.
Peter Engel oli alittanut pitkäkarvaisilla belgianpaimenkoirilla. Valitettavasti hänen tervuillaan oli terveysongelmia eikä niiden kouluttaminen ollut helppoa. Astutusmatkalla Ranskaan hän näki kasvattajatapahtumassa ring-näytöksen. Malinoisuros, jonka hän tuolloin näki oli Ranskan käyttövalio Tzar du Ventadour. Hän haltioitui malinoista ja tästä erilaisesta suojelulajista. . Seurauksena oli kolmen aikuisen nartun ja yhden uroksen Duchesse Lancaumont tuonti Saksaan. Lisäksi Saksaan tuotiin näyttelypainotteisista linjoista oleva Chris Boscaille. Ja ennen kaikkea saksalaiselle jalostukselle tärkeä narttu Erika des Deux Pottois. 1.10.1981 syntyi ensimmäinen von Löwenfels-pentue Chris Boscaillesta. Isänä oli Cadix Boscaille. Alussa ranskalaiset verilinjat olivat voimakkaasti edustettuina urosten kautta, esim. Vicquy Fauborg Postes – Othis Maison Neuve. Tuolloin Peter Engel oli vielä kiinnostunut resessiivisestä pitkäkarva-linjasta, eli malinoisvanhemmista syntyneistä tervuereneista, esim. Dick-Jago, Jury – Roten Platte käyttötervujen kantanarttu. Tervuerenin ystävänä, minun on valitettavasti todettava Engelin luopuneen näistä linjoista. Tuolloin hän oli aikaansa edellä, nykyään käyttötervuerenkasvattajia on useita: Virlevent, Silver Rail, Musher, Siefelerberg.
Saksan belgianpaimenyhdistystä ei kiinnostanut koiraurheilu, mikä johti DMC:n perustamiseen. Pentujen rekisteröintiin syntyi VDH:lle rinnakkainen DMC-rekisteri. Peter Engel ja muut toivat lisää Deux pottois-koiria. Tämä oli legendaaristen belgialaisten jalostusurosten aikaa: G’vitou – Haddock – Eik, G’Bibber poikineen ja myöhemmin toi Sorba Hoveld hollantilaisia verilinjoja saksalaiseen kasvatukseen. Alussa Löwenfels-koiria osattiin runsaasti ranskaan, tunnetuin näistä oli ehkä Euroopanvoittaja ja käyttövalio Fico von Löwenfels.
1983 aloitti von der Wirthsmuhle- kennel ranskalaisella tuontinartulla Sarah Compagnons de la Vie. 1984 aloitti Kronenbuhl-kennel luvattomalla yhdistelmällä käyttämällä ikivanhaa tervuerenurostaan Boris von Hassenstein belgialaiselle tuontinartulle Gene des Deux Pottois. Tärkeä oli Genen b-pentue Haddock des Deux Poittoisn kanssa. Tuloksena oli mm Basti Ranskan IPO-finalisti sekä Boris joka osallistui vuonna 1991 Ranskan ringikarsintoihin (selectif). Vähitellen syntyi jatkokasvatusta Löwenfels-koirilla: tärkeimpänä ”von Roten Falken”, jonka kasvattaja on valitettavasti kuollut. Kennel on kuitenkin edelleen palveluskoiraurheilun huipulla. Kahdeksankymmenluvun lopussa ja 90-luvun alussa aloittivat Von der Wautz, des Teutonnes, Breuker Heide, Bonum Bono, Airport Hannover, Schneller Fuchs, Forsthaus Augustdorf, von den bösen Buben tärkeimpiä mainitakseni. Myös uusissa liittovaltioissa alkoi kasvatus: Greifenring, Ihleburg ja Hauz Penz sekä muita.
Kaksi tärkeää urosta ovat pohjana Saksan malinoiskannalle: Oskar Löwenfels ja Koloss Deux Pottois. Pitkän aikaa nämä koirat antoivat suunnan jalostukselle. Malinois osallistui ensimmäistä kertaa Saksan mestaruuskilpailuihin vuonna 1986, kyseessä oli Gayal des Deux Pottois. Vuotta myöhemmin kilpailuissa oli jo kolme malinoita: Gayal, Harro des Deux Pottois ja Duc. Gayalista tuli Saksan mestari.
Seuraavina vuosina malinoita oli mestaruuskilpailuissa enimmäkseen kolme. 1990 Saksan mestariksi tuli Igor von Löwenfels. Vuonna 1992 mestaruuden voitti Sam von Löwenfels ja toiseksi tuli Alpha Lehrbacher Schloss. Vuotta myöhemmin malinoita osallistui mestaruuskilpailuun jo 19, jotka veivät sijat 1-4. Mestaruuden vei Onix von Löwenfels ja toiseksi tuli Sam Löwenfels. Vuotta myöhemmin Sam vei uudelleen mestaruuden. 1995 oli voittajana ensimmäistä kertaa malinoisnarttu, Zahra Löwenfels. Vuonna 1996 oli voittaja pitkästä aikaa saksanpaimenkoira. Ja vuonna 1997 oli voittajana Emir Teutonnes ja toisena Atra von der Wautz. Tänä aikana malinois on ollut määrältään parhaiten edustettu rotu mestaruuskilpailuissa. 1998 ja 1999 voitti Klemm von roten Falken ja 1999 toiseksi tuli amerikkalainen uros Shane ot Vitosha.
Hyvin erilaiset työkoemuodot elävät pääesiintymisalueellaan hyvin lähellä toisiaan (KPVN- SchH-Belgian ring- Ranskan ring). Millään maalla ei ole yhtä vahvaa asemaa kuin saksanpaimenkoirien parissa pääkäyttöalueella Saksalla. Eikä sellaista voine odottaa eripuraiselta Belgialta. Siitä seuraa, että eri maissa on kehittynyt erilaiset koiratyypit. Monipuolisuuteen kuuluu suojelukoiran nenätyöskentely, supertäsmällinen tottelevaisuus; kovaakin käsittelyä kestävän KPNV-koiran kovapäisyys; ennalta-arvaamattomista konflikteista selviävä belgialainen ringikoira; näyttävän nopea ranskalainen ringikoira; unohtamatta kahden viimeisen lajin vaatimaa hyppyvoimaa. Tavattoman suuresta geneettisestä potentiaalista valikoituu maittain erilaisia ominaisuuksia: täydet otteet, hyppyvoima. Säilyttäkäämme tämä moninaisuus. Juuri siksi malinoista on niin moneen; ei yhtä tapaa kouluttaa koiraa, ei yhtä totuutta. Tänään malinois on kaikissa koemuodoissa korkeimmilla sijoilla. Seitsemänkymmentäluvun jälkeen ensin Ranskassa, sitten muualla ovat malinoiden pentuemäärät kasvaneet räjähdysmäisesti. Kasvu lisää vastuuta: jokaiselle malinoispennulle on löydettävä oikea omistaja, sillä malinois ei sovi jokaiselle.
